Kotikaranteeni. Pysy kotona. Vältä sosiaalisia kontakteja. Pidä fyysistä etäisyyttä toisiin ihmisiin. Muista turvaväli. Vältä matkustamista. Älä vieraile kenenkään luona. Vältä kaikkia ihmiskontakteja, jos mahdollista. “Welcome to my World”, ajattelin itsekseni hieman huvittuneena, kun koronavirusepidemia iski ja rajoitukset tulivat päälle. “Suomi meni kiinni”, “Koronavirus sulki suomalaiset koteihinsa”, “Mitä voit tehdä kotona, kun aika käy tylsäksi?”, toitottavat lehtien otsikot. No, näin pitkäaikaistyöttömänä ja masennusta, ahdistusta ja sosiaalista pelkoa sairastavana, voin sanoa, että osa meistä on jo pitkään ollut “kotikaranteenissa” ja vältellyt näkemästä muita ihmisiä, tai paremminkin eristäytynyt omiin oloihinsa, pysynyt kotona. Ei vapaaehtoisesti, mutta olosuhteiden pakosta, tai osa ehkä alkuun vapaaehtoisestikin. Tässä ei ole meille mitään uutta.
Nyt kaikki soittelevat ja kysyvät, miten voin. Tai no, ainakin joku kysyy. Ja ainakin muillakin on tylsää ja ahdistaa. Tämä koronavirushan toi siis mukavaa vaihtelua tähän pitkäaikaistyöttömän arkeen, voisi sanoa ironisesti.
“Kyllä elämä palaa tästä vielä normaaliksi”, hoetaan jokaisessa julkisessa mediassa. Mihin normaaliin? Ai siihenkö, kun olen kotona kaikki arkipäivät näkemättä ketään muita ihmisiä kuin kaupan kassoja ja muita tuntemattomia ihmisiä julkisilla paikoilla? Siihenkö, kun kerran viikossa käyn terapiassa ja näen terapeuttini, tai joskus harvoin käyn ehkä jopa näkemässä ystäviä tai perhettä, mutta pääsääntöisesti vietän kaikki viikot kotona neljän seinän sisällä? Nyt sentään avopuolisonikin on arkipäivät kotona etätöissä, niin ettei minun tarvitse olla yksin ja masentunut. Nyt voin sentään olla yhdessä puolisoni kanssa masentunut! Nyt sentään kaverit ovat yhteydessä lähes päivittäin, kun heilläkin on välillä tylsää kotona. Nyt kaikki soittelevat ja kysyvät, miten voin. Tai no, ainakin joku kysyy. Ja ainakin muillakin on tylsää ja ahdistaa. Tämä koronavirushan toi siis mukavaa vaihtelua tähän pitkäaikaistyöttömän arkeen, voisi sanoa ironisesti.
Ei tarvitse olla huolissaan siitä, lomautetaanko tai irtisanotaanko minut koronavirusepidemian takia, jäänkö työttömäksi. Olen jo. Menetänkö merkityksellisyyden tunteen, kun ei ole enää työtä tai tarkoitusta nousta aamulla sängystä ja pukea päälle? Menetetty jo.
Nyt sentään voi olla ahdistunut ja huolissaan myös läheistensä terveydestä ja turvallisuudesta oman mielenterveytensä ja maailman tilan lisäksi, eli löytyy myös vaihtelua huolenaiheisiin. Toisaalta omat huolet tuntuvat nyt pienemmiltä, kuin muiden ns. “normaalien” työssäkäyvien ikäisteni ihmisten. Kaikilla muillakin on nyt huolia, syitä olla huolissaan! Näin lapsettomana ei onneksi tarvitse olla huolissaan lasten terveydestä, eikä tarvitse järjestää lapsille kotikoulua tai päivähoitoa ja keksiä heille tekemistä. Ja kun ei ole iäkkäitä omaisiakaan, vaan kaikki ovat jo kuolleet ennen vanhuusikää, niin ei tarvitse huolehtia iäkkäiden omaisten terveydestä. Näin työttömänä ei tarvitse huolehtia etätöiden tekemisen sujuvuudesta, aikatauluttamisesta tai digitaalisten sovellusten ja etäyhteyksien toimivuudesta. Ei tarvitse olla huolissaan siitä, lomautetaanko tai irtisanotaanko minut koronavirusepidemian takia, jäänkö työttömäksi. Olen jo. Menetänkö merkityksellisyyden tunteen, kun ei ole enää työtä tai tarkoitusta nousta aamulla sängystä ja pukea päälle? Menetetty jo. Entäs mielenterveyteni, miten kestän yksinoloa ja sosiaalisten kontaktien vähäisyyttä, sitä ettei pääse harrastamaan ja näkemään ystäviä, meneekö mielenterveyteni? Mennyt jo. Fyysistä terveyttä ei sentään ole vielä menetetty, ja siitä täytyy olla kiitollinen. Olen onnekas, kun en ole perussairas. Ainakin on nyt yksi ilonaihe lisää, eli voin iloita siitä, etten kuulu riskiryhmään! Jip jee.
Ehkä koronavirusepidemia lisää empatiaa myös työttömiä kohtaan. Jos kaikki joutuvat nyt rajoittamaan elämäänsä, niin ehkä muutkin ymmärtävät, miten tärkeitä ihmiselle ovat rutiinit, sosiaaliset kontaktit, merkityksellinen tekeminen ja harrastukset, ennen kaikkea muut ihmiset? Että kotona sohvalla lojuminen ei ole pidemmän päälle kivaa, eikä sitä kukaan tavoittele.
Ehkäpä tämä koronavirusepidemia lisää ihmisten ymmärrystä toisia kohtaan, toivon. Ehkä se lisää empatiaa myös työttömiä kohtaan. Jos kaikki joutuvat nyt rajoittamaan elämäänsä, niin ehkä muutkin ymmärtävät, miten tärkeitä ihmiselle ovat rutiinit, sosiaaliset kontaktit, merkityksellinen tekeminen ja harrastukset, ennen kaikkea muut ihmiset? Että kotona sohvalla lojuminen ei ole pidemmän päälle kivaa, eikä sitä kukaan tavoittele. Että ihminen menettää hyvin nopeasti ns. “aktiivisuutensa” (inhoan tätä sanaa, mutta tarkoitan sillä lähinnä aloitekykyä ja sitä, että keksii tekemistä itselleen), ns. “passivoituu” helposti, jos elämä rajoittuu oman kodin seinien sisälle ja sosiaaliset kontaktit minimiin, eikä saa matkustaa, käydä missään missä on muita ihmisiä, kulttuurimenoissa tai ravintoloissa, kuntosalilla tai harrastuksissa. Monelle työttömällehän nämä ovat joka tapauksessa mahdottomia, sillä ne vaatisivat rahaa, jota ei ole.
Toivon että nekin, jotka syyttävät aina työttömiä laiskuudesta, kokevat nyt itse, miten hyvin itse pysyvät järjissään ja aktiivisina kansalaisina, nyt kun heidänkin elämänsä on rajoitettua ja mahdollisuudet rajallisia.
