Ratkaistaan Suomen suurin ongelma! oli lähinnä suuri pettymys

Allianssin “Ratkaistaan Suomen suurin ongelma! Nuorten syrjäytyminen” oli aika iso pettymys. Tilaisuuden teemana oli tänä vuonna nuorten mielenterveys. Tilaisuudessa keskityttiin lähinnä nuorten mielenterveysongelmien laajuuden kauhisteluun, syihin ja seurauksiin, mutta vähemmän niihin ratkaisuihin. Suurin ongelma taisikin olla nuorten (ja erityisesti nuorten, joilla on mielenterveysongelmia!) kohtaamisen puute.

Tilaisuudessa nuoret loistivat poissaolollaan; ääneen pääsivät ministeri, virkamiehet, asiantuntijat ja kansanedustajat, yleisö koostui lähinnä nuorisoalan työntekijöistä, eikä nuoria juuri näkynyt, tilaisuudessa ei edes ollut aikaa yleisökysymyksille! Kysymyksiä olisi kuulemma voinut lähettää Twitterin kautta, mutta missään vaiheessa en huomannut, että näitäkään yleisökysymyksiä olisi kysytty. Asiantuntijat sinänsä kertoivat ihan tärkeää asiaa; tilastotietoa nuorten mielenterveysongelmien laajuudesta, niiden syistä, mistä ongelmat johtuvat, keillä nuorilla niitä on, miten ne vaikuttavat ja mikä nykyisessä palvelujärjestelmässä on vikana, mutta valitettavasti niitä ratkaisuja ja konkreettisia ehdotuksia oli kovin vähän.

Suurin ongelma taisikin olla nuorten (ja erityisesti nuorten, joilla on mielenterveysongelmia!) kohtaamisen puute .

Ministeritason ratkaisuina kuorolaulu ja liikunta

Hyvin monta kertaa tilaisuudessa esitettiin jo tutut palvelujärjestelmän ongelmat; matalan kynnyksen palvelujen puute, mielenterveyspalvelujen saamisen vaikeus, eri tahojen/hallinnonalojen yhteistyön puute, “siiloutuminen”, resurssipula, määräaikaiset irtohankkeet jotka päättyvät ja joissa kehitetyt hyvät käytänteet eivät vakiinnu ja unohtuvat, pyörä keksitään joka kerta uudestaan ja yhteiset tavoitteet ja tahtotila puuttuvat nuorisoalalta. Nuorten hyvinvoinnista puuttuu yksi yhteinen vastuutaho. Kaikki nämä ongelmat ovat olleet jo kauan tiedossa, ja ainakin luulisi kohdeyleisön (lähinnä nuorisotyön ammattilaisia ja järjestöjen edustajia) tietäneen niistä jo. Ratkaisukeinotkin, joita esitettiin yllättävän vähän, jäivät joko ympäripyöreiksi, yksilökeskeisiksi tai pikku näpertelyksi, järjestelmä- ja rakennetason ratkaisuja ei juuri kuultu muutamia poikkeuksia lukuunottamatta.

Ensin puhui nuorisoasioista vastaava ministeri Hanna Kosonen (kesk.). Hän hehkutti lähinnä hallituksen edistävän nuorten harrastusmahdollisuuksia ns. “Islannin mallilla” ja harrastusten voimaannuttavaa vaikutusta mielenterveydelle, eli esim. kuorolaulua ja liikuntaa harrastamalla nuorten mielenterveysongelmat saadaan vähenemään, koska ne olivat auttaneet ainakin häntä nuorena! Kuinka helppoa! Sentään ministeri mainitsi, että Ohjaamoiden ja etsivän nuorisotyön rahoitus pitäisi vakinaistaa, ja että kehysriihessä “etsitään rahoitusta” näille toimiville malleille. Ekassa paneelikeskustelussa olivat sentään nuoria edustamassa Nuorten Mielenterveysseura Yeesin Erika Karstinen ja lääkäri/mielenterveyskuntoutuja Jonne Juntura, joka olikin ainut tilaisuudessa puhunut kokemusasiantuntija (?). Hän kertoi oman kokemuksensa perusteella siitä, miten vaikea Suomessa mielenterveyspalveluita on saada, ja kuinka tärkeää olisi että saisi matalalla kynnyksellä apua, mutta huomautti, että joskus matalan kynnyksen palveluissakin on jo liian korkea kynnys, ja että mielenterveyspalvelujen tulisi olla siellä, missä nuoretkin, kuten kouluissa. Lisäksi Yeesin Erika Karstinen korosti ennaltaehkäisevän mielenterveystyön, ja kouluissa mielenterveystaitojen opetuksen tärkeyttä.

Ratkaisukeinotkin, joita esitettiin yllättävän vähän, jäivät joko ympäripyöreiksi, yksilökeskeisiksi tai pikku näpertelyksi, järjestelmä- ja rakennetason ratkaisuja ei juuri kuultu muutamia poikkeuksia lukuunottamatta

Virkahenkilöt viheltämässä lämmintä ilmaa

Sitten ääneen pääsivät virkamiehet. Opetushallituksen opetusneuvos Niina Junttila kertoi tutkimustietoa lasten ja nuorten yksinäisyydestä sekä siitä miten se vaikuttaa, sinänsä koskettavasti ja vetoavasti: “Nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi tulemisen tunne on niin voimakas, että kun se katkeaa, se tuntuu pahalta ja satuttaa. Mikään ei tunnu niin pahalta kuin näkymättömäksi jääminen.” Kohtaamisen tärkeys lapsen ja nuoren kehitykselle ja mielenterveydelle tuli selväksi, sosiaalinen kipu pitäisi ottaa yhtä vakavasti kuin fyysinenkin kipu. Lounaan jälkeen kuultiin Nyyti ry:n asiantuntijaa Annu Komulaista, joka kertasi nuorten mielenterveysongelmien laajuutta, ketkä nuoret kärsivät mielenterveysongelmista ja miksi. Riskitekijät, ongelmien kasaantuminen samoille nuorille, ongelmien periytyminen jne… Tärkeää olisi nuorten tukeminen ja aito välittäminen varhaisessa vaiheessa. Komulainen totesi hienosti, ettei mielenterveysongelmien syitä pitäisi arvottaa, vaan hyvinvointivaltiossa jokaisella tulisi olla oikeus saada apua ja tukea silloin, kun sitä tarvitaan.

Myöhemmin valtiovarainministeriön valtiosihteeri Martti Hetemäki ja Finanssialan toimitusjohtaja Piia-Noora Kauppi tulivat kauhistelemaan Suomen suurinta ongelmaa kansantaloudelle, eli siis nuorten syrjäytymisen kustannuksia ja vaikutuksia kansantalouteen, nuorten velkaantumista ja talousosaamisen puutetta. Finanssialan Piia-Noora Kauppi oli huolissaan nuorten tulevaisuuden luottamuksen puutteesta ja näytti esityksessään tilastograafin siitä, että varakkaimpia suomalaisia ovat nykyään eläkeläiset, kun nuoret ovat vähävaraisimpia ja velkaantuneimpia. Kaupin ratkaisu Suomen suurimpaan ongelmaan oli se, että nuorten talousosaamista ja yleistä elämänhallintaa pitää vahvistaa. Että niin…

Valtiosihteeri Hetemäkikin sentään jo tunnusti, että nuorten syrjäytyminen tosiaan on vakava ongelma, joka pitää ratkaista, koska muuten Suomi menee perikatoon, ja hänen mielestään meiltä puuttuu kriisitietoisuus nuorten mielenterveydestä. Nämä ongelmat eivät noudata valtionhallinnon ministeriöjakoa, kun niitä pitää käsitellä, mikä pitää kyllä paikkansa. Mutta lopulta hän ei nähnyt nuorten syrjäytymistä ja mielenterveyden häiriöitä kuitenkaan lainkaan rakenteellisina, vaan yksilön ongelmina. Hänen näkemyksensä mukaan nuorista “jokainen on vastuussa omista valinnoistaan”, ja nuoret masentuvat ja ovat onnettomia siksi, että kun he ovat tehneet esim. koulutusvalinnat itse, ja jos on tehnyt väärän valinnan, niin he eivät voi syyttää kuin itseään siitä… Lisäksi hän lopussa pesi kätensä sanoen, että viranomaiset eivät ole parhaita ratkaisemaan tätä ongelmaa, vaan sälytti oikeastaan vastuun koko ongelman ratkaisusta järjestöille, koska järjestöt tekevät paljon hyvää työtä, ja järjestöillä on ratkaisuja, niin että menkää ja ratkaiskaa! (Ja valtiovarainministeriöllähän ei ole sitten mitään vaikutusta esimerkiksi järjestöjen resursseihin/resurssien jakoon jne…)

Finanssialan Piia-Noora Kaupin ratkaisu Suomen suurimpaan ongelmaan oli se, että nuorten talousosaamista ja yleistä elämänhallintaa pitää vahvistaa. Että niin…

Totuus tulee nuorisotyöntekijän suusta

Päivän paras puheenvuoro tuli Helsingin etsivältä nuorisotyöntekijältä Miikka Piiraiselta, joka nosti kissan pöydälle, kertoi mistä oikeasti kiikastaa, ja konkreettisesti miten nuoren voi olla lähes mahdotonta saada apua nykyjärjestelmässä, käyttäen esimerkkinä hänen asiakasnuorensa “Jonin” tapausta. Piirainen kertoi, kuinka nykyinen hoitojärjestelmä on eriarvoistava ja ulossulkeva, “hoitolinnoitusten portinvartijat” vahtivat tiukasti, kuka pääsee sisään, sekä siitä kuinka “lähetemagia” toimii (tai ei toimi), kuinka nuoren pitäisi osata juuri oikeat käsitteet ja sanat, ja jos nuorella ei ole ns. sanansaattajaa mukanaan, eikä osaa oikeita sanoja, niin hän jää kokonaan ilman palveluja ja tippuu järjestelmästä. Etsivät nuorisotyöntekijät usein toimivat tällaisina sanansaattajina, mutta he eivät voi taikoa lähetteitä nuorelle, eikä heillä ole tarpeeksi resursseja auttaakseen kaikkia nuoria, jotka apua tarvitsisivat, eikä pysyvää rahoitusta.

Piiraisen mukaan palvelujärjestelmän olisi muututtava hyvin totaalisesti. Piirainen esittikin päivän ensimmäisen, oikean ratkaisun nuorten mielenterveysongelmien ratkaisemiseksi: lasten ja nuorten (ja myös aikuisten) mielenterveyspalvelut ja -hoito pitäisi eriyttää perusterveydenhuollosta aivan omaksi palvelukseen, jolla on omat tilat ja henkilökunta, ja sinne sellaiset ihmiset, jotka ovat valinneet itse kohtaavansa lapsia ja nuoria, joilla on vaikeat elämäntilanteet, kohtaamaan lapset ja nuoret oikeasti. Sinne ei tarvittaisi lähetteitä vaan oikea hoidon vastuutaho ottaisi suoraan vastaan heti kun nuori kävelee sisään. Ei pitäisi vaatia nuorilta puhelinkontakteja, eikä siirtelyä paikasta toiseen! “Tarvitaan paikka, joka ei lymyile nuorelta, ja jossa nuori ei voi lymyillä, ja jossa työntekijöiden ei tarvitse murehtia, saadaanko hankkeelle rahoitusta taas seuraavalle kaudelle!”

Ohjaamon Onni-hankkeen projektipäällikkö Hanna-Kaisa Kostet kertasi nykyisen järjestelmän ongelmia: yhteistyö ja koordinointi ei toimi, hukataan resursseja, tehdään päällekkäistä työtä. Palvelut ovat siiloutuneet, ja kaikki nuoret eivät mahdu siiloihin, vaan usein he putoavat, joilla on useita päällekkäisiä ongelmia (esim. nepsyt)! Ammattilaisilla ei ole aikaa etsiä sellaisia nuoria, joita ei heti löydetä. Ja jos nuori on löydettykin, niin ongelmana voi olla se, miten nuori sitten löytää toisesta siilosta eri siiloon (esim. työkkäristä sosiaalitoimeen); siihen väliin hukkuu moni nuori, kun ei ole ketään joka saattaisi nuorta! Peruspalvelut eivät toimi, hankkeet paikkaavat peruspalveluja, paljon irtohankkeita, jotka jää irralliseksi… Hänen ratkaisuehdostuksensa oli: “Siilot sileiksi!” Tarvitaan nuorisoministeri, joka olisi kaikkien hallinnonalojen yhteinen, sama yhteinen budjetti, koordinaatio ja yhteiset tavoitteet ja arviointi koko nuorisoalalle. Nuorisotyön, sosiaali- ja terveyspalvelujen, työllisyyspalvelujen, kaikkien pitäisi toimia yhdessä nuoren parhaaksi, kaikkien parasta osaamista hyödyntäen. Nämä ratkaisut olivatkin niitä harvoja järjestelmätason ratkaisuja.

Tarvitaan paikka, joka ei lymyile nuorelta, ja jossa nuori ei voi lymyillä, ja jossa työntekijöiden ei tarvitse murehtia, saadaanko hankkeelle rahoitusta taas seuraavalle kaudelle!

Miikka Piirainen, Helsingin Etsivä Nuorisotyö

Puoluepoliittiset kalvosulkeiset

Poliitikot kertasivat loppupaneelissa, että joo, nuorten syrjäytyminen on suuri ongelma kansantaloudelle ja muutenkin, meillä ei pelaa ennaltaehkäisy, matalan kynnyksen palveluja ei ole, hoitoketjut ei toimi jne.., mutta kukaan heistä ei sitten kuitenkaan esittänyt niitä isoja, rakennetason muutoksia, mitä oikeasti tarvittaisiin, eikä sitoutunut edistämään niitä ratkaisuja itse! Toinen toisensa perään kansanedustajat niin oppositio- kuin hallituspuolueistakin toistelivat samoja ongelmia, jotka oli jo aiemmin asiantuntijoiden suulla määritelty, ja komppasivat että kyllä nämä pitäisi ratkaista… Vaikka ratkaisukeinojakin siis on jo esitetty, niin kukaan poliitikko ei vaan ota vastuuta, myönnä oman puolueensa hallituksessa ollessa tehtyjen päätösten typeryyttä tai ota asiakseen muuttaa palvelujärjestelmää oikeasti toimivaksi tai lisätä resursseja kunnolla sinne, minne niitä tarvittaisiin.

Sentään hallituspuolueiden edustajat Outi Alanko-Kahiluoto (vihr.) ja Hanna Sarkkinen (vas) kertoivat, mitä nykyisessä hallitusohjelmassa on luvattu tehdä asioille (aika pientä näpertelyä…), paljonko budjettiin on varattu rahaa niihin asioihin, mutta myönsivät itsekin, ettei tarpeeksi. Enemmän pitäisi tehdä. Alanko-Kahiluoto alussa kiteytti politiikan tämänhetkisen ongelman: Kattavat selvitykset siitä, mitä pitäisi tehdä, on jo tehty, mutta sitä tietoa ei hyödynnetä päätöksenteossa! Päätöksenteon tietoperusteisuuteen on siis panostettava, ja Alanko-Kahiluodon mukaan hänen puheenjohtamansa eduskunnan tarkastusvaliokunta ajaakin tätä, toivottavasti siis näemme tulevaisuudessa enemmän tietoperusteista päätöksentekoa kuin tähän mennessä…

Alanko-Kahiluoto toi kiitettävästi esille huolen siitä, että nuorten uupumus kaikilla kouluasteilla on lisääntynyt, ja että opiskelijoiden uupumukseen on puututtava. Hänen mukaansa tämä voi johtua siitä, että aiemmilla lainsäädännön muutoksilla on vaikeutettu pääsyä korkeakouluihin, ja hakijasumasta on seurannut se, että vain pieni osa hakijoista saa opiskelupaikan, opintotuen ehtoja on kiristetty, kasvatettu vaatimuksia opiskelijoita kohtaan ja nämä ovat kasanneet paineita, kuormittaneet mielenterveyttä ja vaikeuttaneet opiskelua. Hän oli erityisen huolestunut myös siitä, että nuorilla on eriytyneet mahdollisuudet kouluttautua sekä tuloerojen kasvusta ja eriytymisestä. Olisi huolehdittava, että motivaatio opiskeluun pysyy kunnossa, ja uupumus linkittyy masennukseen, joten sen ehkäisyyn olisi pistettävä paukkuja! Alanko-Kahiluodon lisäksi muutkin kansanedustajat kritisoivat korkeakoulujen pääsykoeuudistusta; pääsykoeuudistus on ollut huono, siinä painotetaan vääriä taitoja, ja se aiheuttaa paineita toisen asteen opiskelijoille valita sellaisia aineita ja panostaa niihin, jotka eivät välttämättä oikeasti kiinnosta nuoria, ja se uuvuttaa.

Oppositiopuolueen poliitikko Sofia Vikman (kok) odotetusti arvosteli kärkkäästi hallitusta, haastoi useampaan otteeseen hallituksen kansanedustajia, mutta hänenkään keinovalikoimansa nuorten syrjäytymisen ja mielenterveysongelmien vähentämiseksi eivät olleet uusia eivätkä kunnianhimoisia. Vikman korosti peruskoulun laadun parantamista, riittävät valmiudet ja taidot toisen asteen opintoihin pitäisi saada kaikille nuorille, mutta oppivelvollisuusiän pidentämistä hän kuitenkin kritisoi, ettei se ratkaise tätä ongelmaa. Vikman myös kyseli moneen kertaan hallitusvastuussa olevilta, toteutuuko terapiatakuu ja onko siihen varattu riittävästi rahaa budjetissa, mihin ei suoraa vastausta kyllä saatu. Lisäksi Vikman korosti, että yleisen työllisyyskehityksen pitäisi pysyä hyvänä, jottei työttömyys pahene ja jotta hyvinvointipalveluiden rahoitus pysyy turvattuna, eivätkä pelkät palvelut riitä. Tuttua Kokoomuksen mantraa siis…

Anders Adlercreutzin (rkp) ratkaisukeinot liittyivät lähinnä varhaiskasvatukseen ja kouluun, hänen mielestään kouluissa mielenterveyspalvelujen pitäisi olla osana koulun arkea, ja kynnyksen olla matala, ongelmiin olisi puututtava varhaisessa vaiheessa ja koulupsykologien, kuraattorien ja kuntien lastensuojelun resurssit laitettava kuntoon. Lisäksi hän korosti motivaation parantamisen merkitystä toisen asteen koulutuksessa. Ratkaisukeinot eivät siis olleet uusia tai mullistavia. Vikman ja Sarkkinen olivat yhtä mieltä siitä, että tyttöjen kokeman seksuaalisen ahdistelun ja väkivallan lisääntyminen on huolestuttavaa, ja Sarkkinen edistääkin seksuaalikasvatukseen panostamista kouluissa ja varhaiskasvatuksessa. Tyttöjen jaksamisesta oli huolissaan myös Adlercreutz, joka totesi, että vaikka poikien syrjäytymiskehitys on huolestuttavaa, niin tyttöjen pahoinvointi lisääntyy iän myötä, tytöt voivat siis sitä huonommin mitä vanhemmaksi he tulevat.

Hanna Sarkkinen kertasi, mitä hallitus on luvannut tehdä: perusterveydenhuollon hoitotakuuseen otetaan hänen mukaansa myös mielenterveyspalvelut mukaan, eli 7 päivän sisällä pitäisi päästä hoitoon (mutta epäselväksi jäi, toteutuuko terapiatakuu laajemmin), subjektiivinen oikeus varhaiskasvatukseen palautetaan, pienennetään varhaiskasvatuksen ryhmäkokoja, resursseja lisätään kouluihin ja koulutukseen, tulontasaaminen ja köyhyyden ehkäisy, tehdään uskottavaa ja vahvaa ilmastopolitiikkaa, joka luo tulevaisuudentoivoa nuorille.

Hallitusohjelmassa on varattu lisärahaa koulujen tukipalveluihin ja perusterveydenhuollon psykososiaalisen tuen vahvistamiseen. Ongelmana on kuitenkin Sarkkisen mukaan se, käyttävätkö kunnat rahat juuri siihen, mihin ne on tarkoitettu, ja sanoikin, ettei pelkkä resurssien lisääminen riitä, tarvitaan myös lainsäädäntöä. Mutta epäselväksi jäi, aikooko nykyinen hallitus siis muuttaa lainsäädäntöä, miten ja onko se riittävää? Sarkkinen huomautti myös, että nuorten ongelmien taustalla on myös sellaisia asioita, joihin pelkästään politiikalla ei vaikuteta, esim. miten kohtaamme toiset ihmiset, arvot ja arvostukset yhteiskunnassa, onko meillä vain tyhjät kulutuskeskeiset arvot, miten teknologia vaikuttaa elämään jne. Sarkkisen mukaan meidän pitää koko yhteiskuntana katsoa itseämme peiliin jos jo nuoret ovat stressaantuneita ja loppuunpalaneita!

Poliittinen laiva kääntyy hitaasti ja me nuoret hukumme

Väistämättä jäi sellainen olo, että aika vajaaksi jää tämänkin hallituksen panostus, jos ripotellaan vähän resursseja sinne ja vähän tuonne, mutta mitään isoja muutoksia esim. palvelujärjestelmään ei selkeästi tehdä, tai ei ainakaan uskalleta luvata. Toki politiikka on kompromisseja, eivätkä hallituspuolueiden edustajat voi lupailla mitään, mitä ei ole hallitusohjelmassa sovittu – mutta puuttuuko riittävä kunnianhimo ja rohkeus? Fiilikseksi tilaisuudesta jäi, että nuorten mielenterveysongelmat ja syrjäytyminen ovat suuria ongelmia, ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että niille pitäisi siis tehdä jotain ja että palvelujärjestelmän ongelmat tiedostetaan, mutta tarvittavia järjestelmätason ratkaisukeinoja ei juuri esitetty, eivätkä poliitikot ole niitä valmiita toteuttamaan ainakaan isossa mittakaavassa. Lisäksi puhe ajautui välillä hyvin kauas aiheesta, eli nuorten mielenterveydestä, kun ruvettiin puhumaan esimerkiksi talousosaamisesta ja opiskeluvalmiuksista.

Nuorten ja mielenterveyden ongelmia kokeneiden poissaolo tilaisuudesta häiritsi; eikö ole uskallettu kutsua nuoria ja mielenterveyskuntoutujia mukaan keskusteluun? Eikö heitä haluttukaan kohdata, vaikka korostettiin sitä, kuinka nuorten kohtaaminen on tärkeää? Välillä tilaisuudesta tuli olo, että jälleen sama, etuoikeutettujen setien ja tätien selityskerho kertoo, mikä nuorissa on vikana ja mitä pitäisi tehdä… Parhaat käytännön ratkaisukeinot tulivat nuorisotyöntekijöiltä, jotka oikeasti kohtaavat ongelmaisia nuoria, mutta he taas eivät päätä resursseista, eikä yhteistä poliittista tahtotilaa ilmeisesti löydy siihen, että rakenteita ja palvelujärjestelmää muutettaisiin oikeasti ja että resursseja palveluihin löytyisi riittävästi.

Oikeastaan tilaisuus kiteytyi siihen, että ongelman laajuus, sen syyt ja seuraukset ovat hyvin tiedossa, nuorisoalan ja palvelujärjestelmän ongelmat tiedostetaan, hyviä pieniä ja isojakin ratkaisukeinoja löytyy, mutta sitten kuitenkaan niitä ei toteuteta! Kukaan ei vaatinut esimerkiksi poliitikoilta lupauksia tai haastanut heitä, heidän ratkaisumallejaan ei kritisoitu, eikä isoja rakenteellisia muutoksia tulla todennäköisesti tekemään. Kukaan ei ota kokonaisvastuuta nuorista, nuoria ei kohdattu eikä vieläkään kuunneltu. Ratkaisukeinot jäivät roikkumaan ilmaan.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *